”Viime kädessä valtion on ympäristöongelmat hoidettava, mikäli kukaan muu ei niitä hoida.” Tämä elinkeinoministeri Jan Vapaavuoren esittämä lausuma Talvivaaran ajauduttua konkurssiin muistuttaa toisen ja ehkä lisäksi vielä kahden tulevan jättimäisen teollisuusprojektimme riskeistä.

Tshernobylin tai Fukushiman tapaisen pahan ydinonnettomuuden todennäköisyydeksi on arvioitu joka kymmenestuhannes käyttövuosi (Lelieveld et al. 2012). Kun yhden reaktorin käyttöikä on 40 vuotta, paha onnettomuus kohtaa joka 250:ttä voimalaa. Tai paha ydinvoimalaonnettomuus tapahtuu jossain päin maailmaa laskennallisesti 25 vuoden välein (Tshernobyl 1986, Fukushima 2011).

Vaikka meidän suomalaisten mielestä juuri meillä ei voi mitään tapahtua, pahan onnettomuuden todennäköisyys raa'an matemaattisesti Suomessa on kahden prosentin luokkaa. Suomalaisvoimalat saattavat olla turvallisempia kuin muut, mutta joka tapauksessa riski on olemassa ja yhteiskunta on ollut valmis ottamaan riskin jo viiden ydinvoimalan kohdalla.

Sekä Tshernobylin että Fukushiman onnettomuuksien kustannuksiksi on arvioitu satoja miljardeja euroja. Talvivaaran ympäristön kunnostaminen maksaa vajaan tuhannesosan pahan ydinonnettomuuden kustannuksista. Teoriassa lain mukaan ydinvoimalayhtiöillä on rajoittamaton vastuu vahingoista, mutta pahan onnettomuuden sattuessa voimalayhtiö muuttuu arvottomaksi eli menee konkurssiin. Voimalayhtiön omistajiin korvausvastuu ei ulotu. Samalla palavat ydinjätehuoltorahaston rahat, koska 75 % tulevaisuuden ydinjätehuoltoa varten rahastoiduista varoista on lainattu takaisin ydinvoimayhtiöille.

Tavalla tai toisella yhteiskunnat joutuvat pahan ydinonnettomuuden tapahtuessa maksajan rooliin. Joko kansalaiset eivät saa korvausta kärsimistään vahingoista tai veronmaksajat maksavat. Suurelle valtiolle satojenkaan miljardien korvausvastuu ei ole ylitsepääsemätön ongelma, pienelle olisi.

Vapailla markkinoilla ydinvoiman riskin hinnoittelisivat vakuutusyhtiöt, mutta niiden rahkeet eivät riittäisi valtavan ydintuhon korvauksiin. Yhdysvalloissa säädettiin vuonna 1957 ns. Price–Anderson-ydinvastuulaki ydinvoiman vakuuttamattomien riskien takia. Sen piti alun perin olla väliaikainen ja päättyä vuonna 1967, johon mennessä ydinvoimayhtiöiden piti hoitaa vakuutusasiat kuntoon. Laki on edelleen voimassa.

Ilman yhteiskunnille sosialisoitua vastuuta ydinvoimaloita ei olisi rakennettu eikä rakennettaisi mihinkään maahan.

---------

Lelieveld, Jos, Daniel Kunkel, and Mark G. Lawrence. "Global risk of radioactive fallout after major nuclear reactor accidents." Atmospheric Chemistry and Physics 12.9 (2012): 4245-4258.